Olen nyt maalla kotona kolmatta päivää ja tehnyt pari havaintoa.

1. Äiti loukkaantuu, jos en syö kaiken maailman herkkuja.

2. Tulen hyvin surulliseksi, kun seuraan millä tavalla isä syö.

Ykkönen oli arkipäivää joskus vuosia sitten, kun aloin vähitellen jättää kaiken ruuan sallittujen listalta pois. Ensin herkut, sitten lämmin ruoka ja niin edelleen. Siihen aikaan oli aiheellista huolestua, mutta äidin suuttumista ja loukkaantumista en silloinkaan ymmärtänyt. Nyt kun olen ollut kotona, olen tavoistani poiketen jättänyt syömättä kaikki herkut. Ei yhtään pullaa, ei kakkua, piirakkaa, kääretorttua, jäätelöä eikä keksejä.

Äiti loukkaantui eilen, kun en suostunut juomaan leivoskahveja. Melkein aloin selitellä, miksi yritän tarkkailla syömisiäni, kunnes tajusin, että ei aikuisen ihmisen tarvitse selitellä eikä puolustella edes äidilleen omia syömisiään. Minä itse päätän mitä, milloin ja miten syön. Tuon oivaltaminen helpotti enkä tuntenut enää syyllisyyttä siitä, etten äidin mieliksi syönyt leivosta. (Onko vähän hölmöä syyllistää itseään siitä, että ehkä loukkaa jonkun tunteita, jos yrittää syödä terveellisesti?)

Kakkosen olen pistänyt merkille joka kerta, kun käyn kotona. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Isä on lievästi ylipainoinen, vähän mahakas, mutta ei mikään lihava. Hän on fyysisesti hyvässä kunnossa, joten en pidä pientä ylipainoa minään ongelmana. Isä syö tai äidin sanoin puputtaa jotain koko ajan. Ruoka-aikoina hän syö vähän, mutta välipaloja, pullakahveja ynnä muita menee vähän väliä.

En tiedä, miksi minulla tulee niin surullinen olo isän takia. Ehkä siksi, että minäkin yleensä syön jatkuvasti jotain, mikä on ahdistavaa. Mutta miksi kiinnitän huomiota ja huolehdin niin paljon kaikkien muiden syömisistä, tässä tapauksessa isäni? Enkö juuri sanonut, että aikuinen ihminen päättää itse syömisistään? Surettaa sekin, jos isällä on joku paha olo, mihin hän syö. Ihan niin kuin minäkin syön pahaan olooni. Minun pitäisi nähdä isästä, mikä häntä mahdollisesti vaivaa ja ratkaista ongelma hänen puolestaan. Ja sitten kaikki olisi hyvin, isä söisi normaalisti ja minä olisin jälleen onnistunut pelastamaan jonkun ihmisen. Hohhoijaa.

Mietin tänään lenkillä, miten ihanaa olisi painaa edes muutama kilo vähemmän kuin nyt. Haluaisin takaisin sen itsetyytyväisyyden ja onnistumisen tunteen kuin pari vuotta sitten, kun painoin 58-59 kiloa. Tuntui niin älyttömän hyvältä, kun ihmiset sanoivat, että olen laihtunut ja olen tosi hoikassa kunnossa. Miehiltä tuli pelkästään ylistävää palautetta. Jopa äiti ja isä huomasivat laihtumiseni, mikä oli ehkä parasta. Ihan kuin olisin joku pikkuinen tyttö, joka kaipaa vanhempiensa hyväksyntää ja huomiota. Minusta tuntuu, että sen voin saada vain laihtumalla. Nykyisellään olen vain isohko Viivi, jonka syömisistä ja painosta puhutaan selän takana tyyliin, miten se voi syödä noin hirveitä määriä ja kyllä se vaan koko ajan lihoo. No okei, ehkä pientä vainoharhaisuutta.

Haluaisin laihtua, oppia syömään normaalisti ja tuntea tulevani hyväksytyksi, vaikka minussa on virheitä ja vikoja vaikka muille jakaa. Onko se niin paljon vaadittu?