Yritän väkisin työntää mielestäni sen hetken, kun sain kuulla mitä veljelleni on tapahtunut. Se vaan nousee pinnalle ihan kiusallaankin.

Ensimmäinen ajatus oli, että en ikimaailmassa halua elää tätä elämää sellaisen tiedon kanssa. Tai että se on henkisesti ja fyysisestikin mahdotonta. Viisi kuukautta on kulunut ja olen edelleen tuossa piinaavassa hetkessä ja ajatuksessa, etten voi enkä halua enää elää. Kaikki tarjottu apu ja ymmärrys tuntuvat turhilta, koska mitään elämänhalua ei ole. En halua sähköhoitoakaan enää, koska pahimmassa tapauksessa voisin tervehtyä ja joutuisin jatkamaan tätä helvettiä ties kuinka kauan. En näe mitään ulospääsyä - täydellinen umpikuja. Ja aina tulee uusi aamu. Mikseivät ne vain voi loppua?