Elämän pieniä suuria iloja, kun pääsee takaisin omaan ihanaan pölyiseen ja hiljaiseen pieneen yksiöön. Siskon luona on aina sekä mukavaa että henkisesti rankkaa käydä. Inhoan yli kaiken huutamista, tappelua ja raivoamista. Tuota menoa siskon perheessä riittää yllin kyllin. Aamulla tilanne kärjistyi niin pahasti, että jopa minä korotin ääntäni. Jos minut tuntee, tietää, että vältän riitelyä ja huutamista viimeiseen asti. Nyt meni vain hermot, kun ei jaksanut enää hiljaa vierestä seurata sitä härdelliä. En tajua, miksi ihmiset haluavat lapsia, jos perhe-elämä on niin helvetin hankalaa.

Ja ruokakaupan kautta kotiin, kuinkas muuten.

Viikonlopusta jäi käteen mukavasti litistynyt vatsa normaalia vähäisemmän syönnin takia ja uuvahtaneet reidet lähes kahden tunnin pyörälenkin jäljiltä. Veljeä ei mainittu koko viikonloppuna sanallakaan. Lauantaihin asti se suututti ja tuntui pahalta, nyt enää vain kovin surulliselta. Hiljaisuus kertoo jotain ikävää minun ja siskoni muka läheisistä väleistä ja siitä, miten meidän perheessä asioita käsitellään. Tuntuu hirveältä olla hiljaa, mutta vielä ahdistavampaa olisi sanoa ääneen, kuinka älyttömän pahalta ja surulliselta minusta koko ajan tuntuu.

Onneksi huomenna on terapia.