Olikos se viikonloppuna, kun sanoin, että syömisiin on tullut jotain järkeä? Hohhoijaa, on tosiaan tullut. Viikonloppuna olin baarissa ja tein lauantai-iltana popcorneja, jotka heitin saman tien roskiin. No, tulee sunnuntai ja löydän itseni kaivamassa poppareita roskiksesta. Nam. Tai miltä kuulostaa iso wokkipannullinen kevyttä kasvispastaa kerralla syötynä? Eikä edes ähkyä, pieni täysi olo vaan. Ja heti perään kirkkaana mielessä ajatus, mitähän voisi syödä seuraavaksi. Onneksi mitään ei ollut!

En tajua. Mikä minut pistää syömään näin väärin ja paljon? Miten vaikeaa voi olla lopettaa syöminen siihen tilaan, kun on kylläinen mutta ei ähkyssä? En ole ehkä vuosiin tunnistanut kunnolla, koska minulla on nälkä, siis oikea nälkä, ei vaan joku mättämisen halu. Pystyisinpä sietämään nälkää yhtä hyvin kuin anoreksia-aikoina ja sen rautaisen itsekurin voisin myös ottaa takaisin.

Viimeksi kun olin kotona maalla, valitin äidille, että minulla on mahan tilalla pohjaton kaivo. Äitikään ei voinut oikein muuta kuin vain myötäillä. Surullista. On hirveää, kun ei pysty lopettamaan syömistä. Se on jotain niin turhauttavaa, kun joka kerta päättää, että huomenna en enää syö pahaan oloon asti, mutta se huominen ei koskaan tule. Tai tulee se joskus, mutta joskus ei riitä.

Yritän kaikkeni, jotta pysyn normaalipainoisena. Oli tämä syömisvamma (tai ehkä -vimma) tai ei. Mietin tuossa joku päivä, että joko vähennän syömismäärää tai lisään liikuntaa. Muuten tästä ei tule mitään. Kaksi vaihtoehtoa, joista ensimmäinen veisi huomattavasti vähemmän voimia, koska en taida enää jaksaa liikkua kovin paljon enempää. Mutta kuka pysäyttäisi syöttävän käden?