Tästä ei tule yhtään mitään. Taisi olla koko blogi erittäin huono idea, koska mietin ruokaa ja ahmimista entistä enemmän. Huomenna lähden viikonlopuksi siskon luokse ja alkuviikosta kotiin vanhempieni luokse. Aina matkalla jonnekin, ahdistusta pakoon hinnalla millä hyvänsä. Eipä se olo missään parane, mutta ainakin muiden (valvovien) silmien alla syömiset pysyvät inhimillisissä määrissä.

Voimat on niin loppu. Hyvä kun jaksoin salilta tänään kävellä kotiin. Ihan oikeasti piti tehdä töitä, että sai jalkaa toisen eteen. Kannatti ehkä aloittaa pienen liikkumistauon jälkeen päivittäisellä rehkimisellä. Voisi kai antaa itselleen vähän armoa ja aikaa palautua, kun kunto on kaikin puolin heikko. Luulisi, että olen kuollut, mutta satun ikävä kyllä hengittämään. Onneksi ensi viikolla terapeutti palaa lomiltaan. Olisikohan aiheellista kertoa näistä syömisongelmista hänelle?

Ruoka: liikaa leipää (the story of my life)

Treenit: spinning 30min + liikkeitä jumppapallolla 30min

Edit

Juttelin äidin kanssa puhelimessa ja meinasi napsahtaa päässä. Tiedän, että äiti on juuri päässyt sairaalasta ja pitäisi vaan olla kiitollinen, että hän on toipumassa. Mutta kun puhe kääntyy ruokaan ja syömiseen, kiehahtaa väkisinkin. Äiti kertoi taas, kuinka sairaalassa joku varmaan oli katsonut ihmeissään kun hän syö niin paljon. Hän oli kuulemma ottanut peräti kaksi perunaa yhdelläkin ruokakerralla ja kas, ne sattuivat olemaan isoja kooltaan. Lisäksi salaattia, palan kalaa ja piimä- ja vesilasin. Ja tuo on äidin mielestä hirvittävän iso ja kauhea ruokamäärä kerralla! Voi jumaliste, kun näkisi mitä määriä oma tyttö vetää yksinään. Siinä jää kaksi isoakin perunaa kalpeaksi.

Ja tuo sama toistuu aina, joka kerta kun olen kotona. Äiti päivittelee, miten paljon on syönyt (vaikka todellisuudessa määrä on kuin se kuuluisa kärpäsen paska) ja miten hän ei viitsi tehdä itselleen voileipää, vaikka on hirveä nälkä ja heikottaa. Minä kiehun raivosta, mutta yritän ystävällisesti sanoa, miten hullulta tuo kaikki kuulostaa ulkopuolisen korvaan. Onko yhtään ihme, jos minulla vähän viiraa päästä mitä tulee syömiseen? Ja huomautan, että isästä ja hänen syömistavoistaan en ole maininnut tässä blogissa vielä mitään.

Puhelinkeskustelusta ärsyyntyneenä läksin jälleen kerran kauppaan. Tällä kertaa pyörällä kaatosateessa ja vain syödäkseni ärsytyksen pois. Hyvä idea, kerrassaan loistava.