Käväisin äsken kolmannen kerran ruokakaupassa tänään. Siis kolmannen kerran, ei jumalauta! Ostin turvaruokaa eli karjalanpiirakoita ja leipää. Kassalla oli ystävällinen nuori poika (pakko mainita vielä, että ulkomaalainen, menee helpommin läpi tuo ystävällisyys kassalla), joka hymyili ja kysyi, loppuiko leipä. Siitä nimi blogille, koska koko elämäni tuntuu kulminoituvan tuohon maagiseen loppuiko leipä -kysymykseen.

Vähän taustoja. Olen 27-vuotias toivoakseni vielä nuori nainen (171/68) ja olen kamppaillut erinäisten syömishäiriömuotojen kanssa yläasteelta asti. Olen vaikean masennuksen vuoksi sairauslomalla näillä näkymin syyskuun loppuun asti. Sen jälkeen tulee en yhtään tiedä mitä.

Syön, kun on hyvä, paha ja/tai ei minkäänlainen olo. Linnoittaudun mieluummin ruokien kanssa yksiööni kuin aktivoidun sosiaalisesti, esimerkiksi tapaan ystäviä tai muuta mielenkiintoista. Ruoka vie kaiken tilan elämästäni, mikä on vähintäänkin ällöttävää, epänormaalia ja ärsyttävää. Olen aikuinen ihminen, joka ei osaa syödä normaalisti. Hävettää ja vituttaa, kun en osaa suhtautua ruokaan pelkkänä ruokana, ravintona, jota elimistöni tarvitsee toimiakseen.

Tarkoituksena olisi listata päivittäiset syömingit (ja toki liikunnat), olivatpa ne miten hirveitä tahansa ja vuodattaa ruoka-ahdistusta. En yritä laihduttaa, vaikka yritänkin. Tärkein tavoitteeni on saada jotakin tolkkua ja järkeä syömiseen. Lähinnä avaudun vain itselleni, mutta pientä lisäpotkua tuo toki julkinen itsensä häpäisy. Ruokamäärät ja ajatukset kun ovat mitä ovat.

Aamu: 4 karjalanpiirakkaa juustolla (5% rasvaa) + noin 350g vaaleaa leipää (2,2% kuitua), josta loput heitin roskiin vain kaivaakseni ne sieltä myöhemmin takaisin suuhuni, nam

Päivä: 80g salmiakkia (loput roskiin), 4 juurespihviä, rasvatonta piimää pari lasillista

Ilta: 6 karjalanpiirakkaa juustolla (5%)