Syön itseäni hengiltä. Ehkä enemmän henkisesti, mutta kyllä mahassakin tuntuu erittäin ikävältä. Tämä maalla hermojen lepuuttaminen ei sitten ihan ota onnistuakseen. Olen sitä myöten täynnä ahdistusta, että terapeutti ehdotti sairaalaan lähtemistä. (Menin tuosta äidille sanomaan, ja nyt kuulen äänettömiä miksi-kysymyksiä ympärilläni. Miksi miksi miksi, oletko muka niin huonossa kunnossa? No olen.) Terppa oli keskustellut asiasta lääkärin kanssa ja he olivat päätyneet siihen, että ensin kokeillaan uutta lääkettä tehostetusti ja sitten sairaalaan, jos siltä tuntuu. Kaikki on nyt minun haluistani ja toiveistani kiinni. Saan valita, otanko lääkettä, päiväsairaalaa, sähköhoitoa vai yön yli sairaalaa. Minä päädyn leipään ja kaikkeen muuhun hyvään, mitä kaapit pursuavat täällä vanhempieni luona. Röyh.

Sain isältäni tänään kommentin, että minulla ei ole mikään hehtaariperse. Tuo samassa yhteydessä, kun hän mallasi äidin olematonta takamusta minun takapuoleeni. Tulipa kerrassaan hyvä mieli.